Mörökölli varoitus

Positiivinen ihminen, olehyvä ja lue joku toinen blogi kuin tämä. Muutoin saattaa laa laa lapsenmieli järkkyä.

Mua tympii, heti-kaikki-tänne-Löytynoja on jälleen kärsimätön ja vaativa. Plus hieman kateellinen.
Mä haluan mennä kokeeseen. No sille periaatteessa ei ole mitään estettä. Kyllähän jokainen voi sinne kokeeseen mennä ja aiheuttaa myötähäpeää kanssaihmisille. Kasvattaahan se luonnetta ja esiintymisvarmuutta. Jos on oikein suunnitelmallinen niin voi ottaa ketyn mukaan ja videoida suoritteen myöhemmin taivasteltavaksi.

Olen maailman huonoin suunnittelemaan ja pysymään suunnitelmassa. Alkuvuodesta tein löysän suunnitelman, jossa jossain vaiheessa tuli vähän tylsää tekemistä vastaan. En sitten keksinyt mitään kivempaakaan vaan jätin vähemmälle treenaamisen. siitä onkin helppo lipsua pertti perus pessimistiksi.
Ei se mitään osaa kun ei sille mitään opeteta. ei se edisty kun ei se itsekkään niitä tokosääntöjä osaa lukea ja sisäistää.

Varsin hyvä muistutus. Kiits elevi..

Ollaan siis palattu pienenpieniin treenimääriin ja etanan edistymisvauhtiin. Mihin katosi itsensä ja koiran haastaminen? Toisaalta tässä vaiheessa ollaan siinä pisteessä että jotain pitäisi opettaa loppuun asti ja kokonaisuudeksi. Kaipailisin jotain. Mitä se jotain on niin en tiedä?  Potkuja persiille, porkkanaa horisonttiin... vai jotain muuta. Yksi osa taitaa olla Elevi. Peruspessimistinen, tarkkasilmäinen ja suorasanainen ihmiseliö, joka tuntee koirat ja ihmisen ja osaa analysoida ja tutkia ja potkia oikeaan suuntaan. Tai Kiira, true kukkahattu, joka näkee puupökkelönkin pakkoeleet ja ristiriidat käytöksessä. Molemmat asuu vaan väärillä paikkakunnilla.

Vaikka sitä kuinka tahtois olla jippikayjeihei ja mennä voittamaan. Niin todellisuudessa se vaatii selkärankaa, pitkäjänteisyyttä ja töitä. joteski tuntuis et olis kiva saada enemmän apuja. Toisaalta saako ne muutkaan? itse kai jokaisen on peilikuvansa kohdattava ja jotain tehtävä. Pit-kä-jän-tei-ses-ti. Viikot vilisee silmissä. Aika menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Musta tuntuu että junnaan vaan. Tähän olis pakko kiskaista jotakin ryhtiä. Keskittyiskö mehmetin kanssa edelleen perusasioiden äärimäisen hyväksi opettamiseen, vai hosuisiko ja lähtisi kokeeseen nopealal aikataululla niin kuin muutkin eevokit? Mutkun mä haluun. Sit ollaan alahuuli väpisten jos raakileet ei osaakkaan.

Mulla on yhtäaikaa koekuume ja kammo. Ei sinne voi mennä ennenkuin asiat alkaa olla kohdillaan. Samalla mietin että vaadinko liikaa koiriltani. Entä vaadinko liikaa itseltäni. Treenaaminen on kivaa, ihan hurjan hauskaa. Siihen ryhdin saaminen taas vaikeampaa. Päästänkö sitten itseni kuitenkin liian helpolla. juu ei vaarinhousut.

Jos laittais kuukausitavoitteen.
Helmikuussa Minttu oppii ruudun ja kaukot. Mehmet jäävät ja luoksetulon stopit.
Mietitään sitten uudelleen että miten jatketaan.