Urpo kadotti aivot ja selkärangan

Meillä koirat tuodaan pihalta sisälle hihnoissa. Kaikki yksilöt istutetaan eteiseen ja mie riisun vaatteita vähemmäksi. Sit irrotan pannat yks kerrallaan vanhimmasta alkaen ja ripustan ne naulakkoon. Kaikki koirat odottaa kunnes sanon "vapaa".
Tämä nuorimainen on keksinyt livistää heti paikalla kun pannan saa irti kaulasta. Sitten se yrittää juosta mun läpi muuhun huoneistoon. (matolla, sohvalla jne on turvassa äipältä kun se ei taho että Urpo "löysäletku" lirauttaa niille) Sitten se alkaa leikkiä "olen maailman tyhmin ja pienin koira" -leikkiä. Menee siis maate johonkin tai istuu seiniin nojaten ja ittensä mahdollisimman matalaksi ja liehitteleväksi tehden. Luokse ei tule hyvällä ei pitkänkään ajan päästä. Lelut ja namitkin on ihan sontaa vaan.
Otin ja hain Urpon neljä kertaa uudestaan takaisin eteiseen istumaan ja odottamaan. Koskin kaulaan ja yritin suoristaa itseni. Kolme kertaa se vielä karkasi ja tuli haetuksi takaisin. Viimeisellä kerralla se pysyi nippanappa siihen asti että vapautin sen.

Puolen tunnin päästä se makoili tyytyväisenä matolla ja puri luuta. Menen keittiöön pilkoin nakkeja ja kutsuin Urpon paikalle. Ja paskat, se ei tehnyt elettäkään tullakseen luokse. Jonkin aikaa kutsuin sitä luokse. Lopulta hain sen makkaranpalalla. Näytin ja pyörittelin makkaraa sen neneän edessä. Tajusi se sitten tulla luokse. Suljin keittiön portin perässäni. Samantien se luikahti pöydän alle. Otin sitten Mintun siihen ja tein sen kanssa istu, odota, vapaa harjoituksia. Kun kehuin Minttua, Urpo ryntäsi Iloissaan pöydän alta. Se takertuo tuoliin ja kaatoi sen hirveällä ryminällä. Voi ristus!!!!!

Mutta ei siinä mitään. Tein Mintulle vielä kaksi harjoitusta ja Urpo henggaili pöydän vieressä matalana, nöyristelevänä kieppinä. Minttu pois keittiöstä ja Urpolle heittelin makkaranpaloja lattialle jalkoihini. Se tuli hakemaan ne ja livisti samantien takaisin paikoilleen. Pikkuhiljaa se suostui tulemaan eteeni keskilattialle ja istu jopa käskystä. Palkkasin jokaisesta istumisesta. Paikallaan se pysyi, jos en sanonut mitään. Jos sanoin "odota" se juoksi samantien pakoon. Jos sanoin "paikka" se mulkoili kulmien alta ja pani maate. Joka väliin yritin saada sen rentoutumaan ja leikkimään kanssani. Rapsuttelin ja tönin sitä, kuten tekisin reippaiden koirien kanssa. Ja Urpon kanssa silloin kun se on rento ja leikkisä. Vapaaehtoisesti ja rennosti se ei luokseni tule. Istuutuu kyllä, mutta ryhti on heikko. Kurkottaa makkaran kädestäni, vilkaisee minua ja painaa pään nöyrään asenton lattianrajaan, istuu lonkka-asennossa ja hartiat lysyssä. Välillä ihan kohtuullisen ryhdikkäänäkin.

Nyt sitten sisälle tullessa Urpo laitetaan boksiin ja sen panta irrotetaan siellä. Se saa odotella rauhassa siellä 10 minuuttia ja vasta sitten pääsee irti. Tiedä sitten onko tämä luovuttamista, mutta mun hermot ei kestä leikkiä Urpon leikkejä kun olisi aika tehdä joku yksinkertainen ja helppo asia.