Oltiin Hyvinkään Koiraurheilukeskuksessa paikkaamassa treeni ryhmässä poissaolleita (kertaluontoisesti.)
Kiira meni Mintun kanssa ja mulla oli Urpo.Kumpikin poro oli virtaisa kuin pieni apina ja onnesta soikiona.
Urpo oli niin onnesta sekaisin että se lopetti ajattelemisen. Se ei kertakaikkiaan muistanut ollenkaan että mitä tehdään esteellä. Se leiskauttaa metrisen PK esteen, mutta agilityesteellä sille tuli "joku juttu". Mentiin sitten hetkeksi aikaa henggaamaan hallin perälle. Otettiin tokoa ja keppejä. Pikkuhiljaa päästiin taas tasolle missä jätkä ajattelee, eikä anan riemumielen kuplia yli.
Eka rata:
Aloitettiin tuolta ylhäältä aidalta. Kaksi aitaa, sitten kokomusta putki sit aidan taakse heitto ja pari aitaa. Kuulostaa helpolta ja hauskalta. Urpo ei aluksi hypänny, sit ku se hyppäs yhen, se ei hypänny kahta. Sit ku se hyppäs kaksi, se sai slaagin mustasta putkesta. Sit kun se meni mustan putken, oli riemu niin korkeella, että se unohti miten este hypätän ihmiseen päin. Meillä oli tajuttoman hauskaa, sillä Urpon kanssa ei voi juuri muuta tehä ku nauraa sille ja sen jutuille.
Ekan suorituksen jälkeen käytiin pihalla pissalla ja sit juotiin kupillinen vettä.
Omaa vuoroaan odotellessa Urpo täpisi ja tepsutti kokoajan.
Toinen rata:
Aita, tokalla aidalla twisti (eli heitto esteen taa ja nykäisy esteen yli luo) siitä sulava pyörähdys, koira putkeen .. ja taas aidan taakse ja yli. Ihan lopussa Urpo alkoi jo väsyä. Mutta hauskanpito ei meinannut loppua siltikään. Kotiin lähti yksi ohjaaja, jonka mielestä agility oli kerrankin ollut hauskaa ja antoisaa ja kaksi onnellista ja hyvin rellestänyttä lapinporokoiraa. Mintusta minen kerro muuta ku että se kupli, kiehu, haukku, riehu, ryntäs, eikä hiipunut toistoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti